Lainsäädännön luokittelu kansallisessa lainsäädännössä ja kansainvälisessä oikeudessa

Oikeuskäytännön tärkeimmät säännökset, jotka ovat minkä tahansa oikeusjärjestelmän perusluokkia , kutsutaan oikeusnormiksi. Yleensä nämä normit on vahvistettu erityisissä valtion säädöksissä tai hallitusten välisissä sopimuksissa, ne määrittelevät soveltamisalan ja käyttäytymisen rajat ja ovat usein sitovia. Laissa on tietty luokittelu, joka sopi- muksen mukaan jakaa ne tyyppeihin ja auttaa määrittämään, millainen säännös liittyy.

Tällaiseen luokitukseen on useita erilaisia typologioita. Niiden ytimessä niillä on tiettyjä ominaisuuksia, joiden mukaan nämä normit jaetaan. Niinpä oikeudelliset säännökset , tyyppiset ja oikeudelliset säännökset voidaan erottaa niiden menetelmillä, toiminnoilla ja soveltamisalueilla. Esimerkiksi oikeusvaltion periaatteet ja laajuus voidaan jakaa riippuen siitä, minkälaista oikeudellista suhdetta ne sääntelevät. Laki - siviili-, rikosoikeudellinen, hallinnollinen, perustuslaillinen ja niin edelleen - on omat normit. Jos pidämme perustana tällaisten normien tehtävien jakoa, näemme, että säännökset ja luokat ovat sääntelyn alaisia eli niitä, jotka sallivat jotain, kieltävät tai antavat valtuuksia, suojaavat ja viittaavat tiettyihin toimialoihin tai erityistilanteisiin , Sekä määrittelemään eri elinten termit tai tehtävät.

Tällainen lainvalintasääntö on perinteinen ja melko yleinen. Se on tyypillistä positivistisen lain teorian kannalta. Meneten tästä tyypistä, sääntelynormit on erotettu toisistaan, jotta selvennettäisiin, mitkä oikeudet ja velvollisuudet ovat olemassa yhden tai muun tyyppisten oikeussuhteiden välillä aiheiden, niiden ryhmien tai aiheiden ja valtion elinten välillä ja siten pyrkivät määrittämään normin. Turvallisuusstandardeja kohdennetaan poikkeamaan normaalista, rikkomuksista, lopettamaan tai estämään ne ja siten suojelemaan ensimmäiset sääntelynormit. Yleensä ne sisältävät pakottamisen ja vastuullisuuden elementtejä. Erityiset normit ovat täydentäviä, palvelevat normit, jotka täydentävät molempia, jos on tarpeen määritellä täsmällisesti tämä tai kyseinen termi, kehittyy erityinen, esimerkiksi hätätilanne ja myös silloin, kun jonkin normin kanssa ristiriidassa esiintyy oikeudellinen ristiriita. Lisäksi jälkimmäisessä tapauksessa periaatteessa tällainen periaate toimii, että korkeamman hierarkian laki rikkoo alemman järjestyksen lakia ja erityissääntö poistaa yleisen lain.

Lain kansainvälinen luokittelu on hieman erilainen. Ensinnäkin ne vaihtelevat laajuudeltaan. Kaikilla YK: n jäsenmailla on pakollisia yleismaailmallisia normeja, jotka ovat sitovia kaikille. Nämä ovat yleisesti tunnustettuja kansainvälisten suhteiden periaatteita, YK: n ihmisoikeuslainsäädännön määräyksiä ja niin edelleen. Alueelliset normit määrittävät keskinäiset suhteet tiettyjen maantieteellisten raja-alueiden maiden välillä ja erityiset normit - riippuen kahdenvälisistä tai monenvälisistä sopimuksista.

Oikeuslain luokittelu tällä alalla voi myös perustua oikeudellisiin toimiin. Siksi pakolliset normit ovat ratkaisevia, koska ne koskevat kaikkien maiden etuja, ja niiden rikkominen voi vahingoittaa monia valtioita. Poikkeuksia tällaisesta säännöstä ei sallita, ja kaikki tällaisten sääntöjen rikkomisesta tehdyt sopimukset katsotaan pätemättömiksi. Säännölliset säännöt edellyttävät, että maa voi vetäytyä tällaisesta normista tarjoamalla omalla vaihtoehdollaan. Mutta jos tätä ei ole tehty, säädös on myös pakollinen täytäntöönpanolle.

Kansainvälisen oikeuden normien luokituksella on luonnollisesti typologisia piirteitä, jotka ovat luonteenomaisia minkä tahansa lain alaisuuteen - eli näitä normeja voidaan jakaa myös sääntelyn toimintojen ja menetelmien mukaan. Kansainvälisen oikeuden erityispiirteet ovat kuitenkin se, että sen normit voidaan jakaa ilmaisumuodon mukaan (esimerkiksi kansainvälisten sopimusten ja kansainvälisten ja hallitustenvälisten järjestöjen päätösten mukaisesti) sekä toiminnan ajankohdasta (toisin sanoen toimimaan tietyn ajan tai loputtomasti ). Kansainvälisessä oikeudessa on myös viitekehyssäännöksiä, jotka voivat antaa oikeudellisena voimana sellaisten organisaatioiden suosituksia koskevia säännöksiä, jotka eivät olleet aiemmin pakollisia.